Moikka!
Ekat ja vikat cheerkisat ennen vaihtoa on kisattu, juhannukset juhlittu ja nyt voisi vaan ne sijoitustiedot saapua mitä pikimiten. Ihan kohta on jo heinäkuu, mikä tarkoittaa ensimmäisten vaihtareiden lähtöä kohti uutta seikkailuja ja mun 18 -vuotissynttäreitä. Olo on vähintäänkin kuin viisivuotiaalla, sen verran innoissaan sitä päivää odottelen vaikken tosiaan tiedä miksi. Synttärit on vaan aina niin kivoja, kun saa (tai ainakin yritän!) olla huomion keskipisteenä koko pitkän päivän.
1-4. Kisapäivä! Meidän sarjassa kilpaili meidän lisäksi seitsemän joukkuetta ja me tultiin viidensiksi. Mä olen tosi ylpeä mun tytsyistä ja meidän sijoituksesta, joska ollaan kuitenkin vasta jouluna siirrytty tälle tasolle samalla, kun melkein koko joukkue uusiintui!
Tässä lähiaikoina oon kuullut tota otsikon kysymystä lähes kaikkialla, minne mä menen. Mun ikätoverit ei pahemmin kysele mun jännityksestä saatika vaihdosta ollenkaan, mutta vanhemmat henkilöt sitten niidenkin puolesta. Ja ei siinä mitään, rakastan puhua tästä mutta joskus kyllästyttää kertoa aina ne samat asiat, kun mitään uutta ei ole tapahtunut.
Ja jännittääkö mua? Ei. En osaa vielä jotenkin sisäistää tätä, että olen oikeasti lähdössä. Tuntuu, että on viime kesä, olen just hakenut vaihtoon ja nyt alkaisi se paperisota ja malttamaton odottelu. Mun päähän ei vaan millään mahdu se ajatus, että olen jo käynyt nuo vaiheet läpi ja että seuraavana vuorossa on matkalaukkujen (joita en vieläkään omista...) pakkaus ja lento kohti Nyciä.
1. Kisamatkalla bussin naposteltavat! 2. Kesän ekat lenkit shortseissa, check! 3. Ajettiin yksi yö tunti etsien kivaa paikkaa, josta näkisi tosi hyvin auringonnousun. 4. Kaikki, ketkä tuntee mua edes pikkasen, tietää ihan varmasti kuinka heikkona mä olen mansikoihin, kirsikoihin, vesimeloniin ja kirsikkatomaatteihin! Ja etenkin nyt kesällä, kun niitä saa kaikenmaailman pikkukojuista ympäriinsä, ai että nam!
Taas olen istunut tunteja tässä koneella, välillä Gossip Girliä katsellen, kavereille jutellen tai Expon papereita lukien. Koin aiemmin kauhean paniikin siitä, että mun viisumihaastattelu on alle viikon päästä eikä mun viisumihakemus ole vielä valmis. Minä ja deadlinet, maailman huonoin yhdistelmä! Toisaalta multa puuttuu enää ymmärtääkseni vaan valokuva, että voiton puolella kuitenkin ollaan. On muuten ihan kauhean pitkä hakemus, jossa kysellään olenko mä terroristi..
Mä voisin nyt lopetella, kello on jo puoli kuusi. Ehkä soittelen taas päivemmällä Exploriukselle kysyäkseni että onko mun sijoituksesta kuulunut mitään.. Turhauttavaa tämmönen odottelu.
Ja mun pitikin kysäistä, kiinnostaisko ketään nähdä puhelinkuvapostauksia (nyt kun sain palautettua äipälle sen puhelimen ja sain itselleni oman..) mun elämästä Suomessa?